Mollan näyttelyura alkoi sunnuntaina. Tosin varsin kehnosti.

Mollan kärsivällisyys ei ollut (eikä lienyt emännänkään) mätsärin kehässä parasta a-luokkaa, joten tulokset olivat sen mukaisia. No kyllähän se näin jälkeenpäin vähän naurattaa jo (no ehkä vuoden päästä). Mutta ihan kivaahan meillä oli.

Kehässä unohtuivat nätit seisontatyylit, puhumattakaan hihnakäyttäytymisestä. Tuomari käski jopa hiljentää vauhtia, kun neiti innostui spurttaamaan. Tuomarin käsittelyotteessa se peruutti ja oli vähän häkeltynyt.

Sininen nauha ropsahti, mutta päästiin kumminkin viidenneksi sinisten karsinnassa. Osallistujia pennuissa oli kuitenkin useampi kymmenen. Paremminkin olisi kenties mennyt, jos Molla ei olisi viimeisiä valintakierroksia päättänyt haluta syödä mun topissa roikkuvaa nauhaa, eli loppunäytös meni siis täysin pomppimiseksi, hihnan vetämiseksi ja emännän haukkumiseksi. Molla näytti, että nyt riitti tämä touhu.

 
Neiti kesätunnelmissa.


Eilen oltiin lenkillä 7 kuukauden vanhan Pongo-dallun kanssa. Tuntuu, että kun on kaksi nuorta dallua yhdessä, niin vauhti sen kuin tuplaantui. Mollalla kun ei yleensäkään jarrut toimi, ja kun on kaksi samanlaista sählää yhdessä, niin ei voi muuta tulla kuin yhteentörmäys puun tai koiran tai emännän kanssa. Olen jo kerran koiraleikkien kesken lentänyt selälleni, kun Molla kiihdytti takaa päin suoraan nivusiin.

Katsottiin Pongon emännän kanssa kyllä silmät suurina, että eikö ne oikeasti tuolla kilometrivauhdilla törmää puihin, kun ne paineli metsiä pitkin. Tai törmäähän ne, ainakin toisiinsa, mutta saman tien ollaan jo pystyssä painamassa toiseen suuntaan. Ei se kai sitten satu.

Pongo sai Mollan kahlaamaan! Aivan uskomatonta, koska neiti on niin nirso ja neitimäinen veden suhteen. Kesällähän se tipahti koirapolun varrelta loivalta kalliolta alas veteen ja jäi vikisemään siihen. Jonkin aikaa touhua katsottuani (ja kuvattuani sen huvittavan raukan kamerallani), jouduin menemään makuulle kalliolle ja vetämään sen tassuista ylös. Mukanamme ollut labbis meni hetken päästä samasta paikasta ohi ja pysähtyi siihen seisomaan rantaveteen. Miten Molla saikin niin surkean ilmeen itselleen, että erehdyin nostamaan sen sieltä...


Uteliaana ennen h-hetkeä.


--Mamma, pelasta!

Aiemmin keväällä sain sen houkuteltua niin pitkälle, että se ihan ui, mutta yhtäkkiä sille vain tuli kiire rannalle ja siinä se sitten tärisi. Ilmeisesti oli vielä niin iso lämpötilaero, ja tuulikin vielä.

Luulin jo, etten saisi neitiä mitenkään veteen, mutta eilen vesihirmu Pongon tassunjäljissä se sitten tepasteli rantaveteen ja innostuivat oikein leikkimään siinä. Uimaan ei mennyt, mutta voi kun olin ylpeä sen uskalluksesta kahlata vedessä. Tästä on hyvä jatkaa vesileikkejä.


Herrasmies näyttää mallia.


Heh. Maanomistajat kovin ilahtuneita Mollan viljapelto-fetissistä.